Follow on Bloglovin

tiistai 14. lokakuuta 2014

Kultainen keskitie vs. ortoreksia

Varokaa kohtapian tulevaa heikkoa jäätä (mmm), ja lisäksi myös mielenkoloissamme asuvaa mahdollista ortoreksian poikasta! Uskon että lähes kaikilla, varsinkin naisilla, tuo poikanen asustaa pääkopissamme ainakin vähintään jossain pikkuruisessa toukkamuodossa. Paitsi ehkä sillä parilla prosentilla naisista, jotka ovat omasta mielestään täydellisiä 100%:sesti. Siitä heille pienet papukaijamerkkiset kadehdinnat, että he ovat onnistuneet myrkyttämään ortoreksiatuholaisen omalta itsetunnon kasvimaaltaan.

Mulla eivät vielä terveysihanteet ja elämäntavat mene lähellekään överiksi. Jossain kohtaa kuitenkin pelkäsin sen menevän, koska mulla on ollut BED -syömishäiriö nuorempana, josta laihduin lopulta jo melko toiseen ääripäähän - vaikeasta ylipainosta normaaliuteen. Vasta tällaisena normaalina, voitteko kuvitella, sitä vasta olen alkanut tosissani stressaamaan painostani. Kerroin joskus aiemmin, että olen syömishäiriön partaalla ahdistusteni kanssa; "apua miten oikeesti peili näyttää 10 kg enemmän kuin vaa'an lukema?! Onko tää hei vaan mun päässä?!". Monesti jo avomies vastasi edelliseen kysymykseen useammankin ihmisen puolesta "On".

Mun on pitänyt mennä juttelemaan silloin tällöin fitness -piireissä hyvin kouliintuneelle terapeutille:D Miettikää nyt! Painoahdistuneisuushäiriö:D Tuo ei siis ole mikään virallinen diagnoosi, vaan ihan mun oma nimitys omille typerille hölmöajatuksilleni. Omille ahdistuksilleni ja peloilleni siitä, että joskus vielä tulen olemaan ylipainoinen. En voi sallia itseni lihota paria kiloa, koska se olisi taas sitä "no kyllä nyt pari kiloa sinne tänne voi antaa anteeksi", kunnes olen antanut itselleni anteeksi sen kymmenen kertaa, ja siinä sitä taas oltaisiin. 
Eiliset safkailut

Mun terapeutin ja mun välistä käymää keskustelua viime viikolta;

"Miten sä syöt?"
"No vähän liiankin hyvin...siis varmasti syön enemmän kerralla kun moni mies, tai ainakin saman verran"
"Minkä verran about, jos pystyt yhtään kuvailemaan?"
*Näyttelen käsilläni annoskokoani*
"Tuo vaikuttaa mun mielestä aivan normaalilta määrältä"
"Nii mut sit jotkut syö niin vähän ja ihailen sitä tavallaan, et voisin itekkin olla vielä tarkempi ja tahdonvoimaisempi."
"Mä teen paljon työtä urheilijoiden kanssa, ihan fitness -piireissä jne. Siellä menee monella hommat ihan yli; hiilaria tarvitaan, jos sä kerran koet tarvitsevasi hiilareita jaksamiseen, niin sit sun pitääki syödä niitä. Ja kunnon urheilijat, ei ne vedä pelkkää salaattia ja lihaa, kyllä ne kuule tankkailee ihan kunnolla välillä ittensä täytee hiilareita. Muutenkin se kultainen keskitie, se on aina se paras tie"
"Nii...Mulle vaan tulee heti se huono omatunto jos syön ees normaalisti"
"Ai, miten? Kun sä oot täynnä? Se, että sä oot täynnä on kehon viesti että on syöty riittävästi, se EI tee susta sillä hetkellä lihavaa."
"Mun paino saattaa heitellä ihan kolmenkin kilon verran.."
"Niin munkin heittelee jopa 3,5 kilon verran (tähän kohtaan huomautus, että terapeuttini on oikeasti kovan kunnon bodaaja ja järkälemies itse:D), mut tietkö mistä se johtuu? Me ollaan joskus jossain kohtaa kuuta paljon nesteikkäämpiä, meis on enemmän nestettä, ei se tarkota et olisit yhtäkkiä sillon lihonut".
"Mut mulle on kova paikka ku painan välillä sellaset 58 kiloa, sitte vasta pahalta tuntuu kun vaaka näyttää yli sen rajapyykin eli yli 60 kilon."
"Niih, toi on täysin psykologinen ilmiö tuokin. Mä olen aina sanonut, että kuka keksi mitata painon numeroilla. Pari kiloa sussakaan ei vielä näy missään ulkopuolisille. Mieti jos sunkin paino mitattais pykälissä. Olisitko sä parista lisäpykälästä kymmenien joukossa niin kovin huolissas?"

Jne. Ja kuulemma silmämääräisesti hänenkään mielestä minä EN ole lihonut pariin kuukauteen yhtään mihinkään:D Tosin tästäkin käytiin seuraava väittely;

"Uskotsä mitä mä sanon?"
"En..."
"Luuleks sä et mä vaan valehtelen et sulle tulis parempi mieli?"
"Kutakuinkin joo"
"Voi sori, mut ei se vaan niin mee, mä oon rehellinen kaveri, mä sanon asiat niin kuin ne on." :D
Ahahahaa! Nyt varmaan ajattelette, että oon niin heikkoitsetuntoinen luuseri. Ei, mä tunnen itseni kadulla kulkiessa nykyään jopa riittävän hyväksi, nätiksi, normaaliksi. En ajattele sitä, mitä muut ajattelevat (kun tuskin edes ajattelevat!). Mä en myöskään jatkuvasti ja päivittäin hoe kotona mun miehelleni sitä, miten hyi yök kuinka kamala mä oon, tullut nyt kilo lisää apua apua!

Ei. Lähinnä tää taistelu on mun omaa henkistä kamppailua, omaa hiljaista ja sisäistä ahdistusta. Mä tiedän järjellä ajateltuna olevani juuri hyvä ja sopiva nainen. Mut jokin hedelmä mussa tuohon ahdistukseen elää, ja joskus se ottaa esim. päiväksi vallan. 

Mä myös tiedän, että valittaa on turha, kun aina voi parantaa itseään - muistaa ne iskulauseet, että no excuses, sali se on 4% päiväsi tunneista ja ajasta, ja blaa blaa blaa. Mut sitähän mä just oon vikissyt; kun ei ole tarpeeks tahdonvoimaa, itsehillintää, tahtoa. Tai puhumattakaan voimia työajan ulkopuolella/jälkeen. 

Mun terapeutin mukaan mun syömiset ovat kuitenkin vielä normaalilla tolalla, syön normaalisti sekä liikun sopivan usein ja hyvin. Ortoreksiassa luisutaan vielä liiallisempiin syömisen tarkkailuihin ja liikunnan harrastamisiin. Sinne en kiitos halua vajota.

(Silti kadehdin hieman heidänlaistensa ihmisten tahdonvoimaa... Vai hetkinen järjen ääni - onko se sittenkin vain pakkomiellettä?!:D )

Eletään ja kuljetaan kuitenkin nyt pitkin sitä kultaista keskitietä;) Voi syödä miten huvittaa, ja liikkua just sopivasti. Pyritään siihen:)
(Kuva Backgrounds -mobiilisovellus)
Just sopivasti sitä ja tätä;) (Kuva Backgrounds -mobiilisovellus)
Normaalia tiistaita kaikille kauniille, persoonallisille, ja ennen kaikkea yksilöllisille ihmisille:)

~Paula~

Ei kommentteja: